"Iltaa. Tai yötä. Oikeasti olen jo nukkumassa, mutta sanelin äidille ennen nukahtamista mitä haluan blogiini kirjattavan. Olen ottanut nukkumisen elämäntehtäväkseni, se on loistavaa ja ihanaa ja aah, kuinka mahtavaa onkaan aamumaitojen jälkeen vielä köllähtää sänkyyn, kun muuta aloittavat arkisen aherruksen. Viime yön saldokin oli kokonaiset 14,5 tuntia unta, ruokavartit (2) poisluettuna. Rankkaa tuollainen nukkuminen ;)
Tänään meillä kävi harvinaisia vieraita. Mummoni tuolta kaukaa tuli kyläilemään tätien kanssa! Myös Kummisetä oli mukana, kovin tarkasti kulmat kurtussa heitä katselin, onhan edellisestä tapaamisesta 2 kuukautta. Se on paljon näin pienen ihmisen elämässä. Loppuajasta rohkastuin jo hieman hymyilemäänkin, vaikkakaan hiljaisuuteni ei johtunut ujoudesta vaan väsymyksestä. Kuten joskus aiemmin taisin mainita, en päivällä malta nukkua juuri ollenkaan. Tämän päivän kokosaldo jäi alle kahteen tuntiin. Kelpaa siis yöllä nukkua posottaa reilusti kellon ympäri ;)
Olen löytänyt itsestäni uuden ulottuvuuden; kädet! Kaksi viuhtovaa, hassua uloketta heiluu aivan nenäni edessä ja niitä olenkin tarkasti tutkiskellut viime päivät. Silmät vaan tahtovat mennä kieroon, käsi-pirulaiset ovat vähän turhan lähellä. Alan myös jo hieman hahmottaa, että nuo ulokkeet ovat tarkoitettu tarttumiseen. Harjoittelen tätä tärkeää taitoa niin leluilla, vaatteilla kuin äidin hiuksillakin. Jostain syystä äiti ei osaa arvostaa osaamistani ollenkaan tuolla rintamalla, kumma juttu.
Muuten ei mitään uutta auringon alla. Rakastan nauraa rätkättää kun minua kutitetaan mahasta ja leuan alta, katselen maailmaa tyytyväisenä sitteristä, välillä lattialta tai sylistä. Elämä mataa leppoisasti omia polkujaan, eikä äitikään ole niin kiukkuinen kun kivut ovat poissa. Hyvä, hyvä.
Nyt potkis äidille, menepäs nukkumaan siitä. Kaikki on jo sanottu mitä halusinkin ;) Hyvää yötä!

t. Samu the Himonukkuja"

Uni jatkui klo 12.20 asti. Ei luulisi Samppa-miestä enää väsyttävän.

Pieni mieheni vetelee hirsiä edelleen, joten ehdin kirjoitella kuulumisia.
Viikko sitten tosiaan kävimme neuvolassa lasten kanssa, Samun 3kk-tarkastuksen yhteydessä A:lta otettiin painokontrolli. Hän kun on aina kasvanut käyrien alla, hitaasti mutta omaa tahtiaan. Nyt olikin painoa tullut ihan kivasti, 900g puolessa vuodessa ja senttejäkin kolme. 2,5v jätkäni mitat ovat siis 10,3kg ja 87cm. Isäänsä tullut ;)
Samu taas on ihan eri kaliiperia kuin veljensä ja siskonsa. Liekö vauva vaihtunut laitoksella vai mitä (muistelisin kyllä että ranneke oli koko ajan paikallaan ;)), mutta tämä kaveri on 3kk iässä saman kokoinen kuin sisaruksensa 5-8kk iässä! Tuoreimmat mitat 6300g (syntyessään 3780g), 63,7cm (52cm) ja 41,9cm (36cm). Huolimatta hyvästä kasvusta terkka kysyi, milloin olemme ajatelleet aloittaa kiinteät. Omituista? Vauvahan on vasta 3kk, ei mitään syytä aloittaa soserumbaa ja nykyiset suosituksetkin puhuvat 6kk täysimetyksen puolesta. Sanoinkin suoraan, etten ainakaan lähimmän kolmen kuukauden aikana.
Isommat lapset tahtovat käydä hermoon todella pahasti. Täytyy ihan hillitä itseään, ettei koko ajan huutaisi ja räyhäisi noille, kun sekin tuntuu vaan olevan ajan- ja voimien tuhlausta. Ei mene kiellot perille. Tytöllä on 4v-uhma ollut jo jonkun aikaa, intetään vastaan ja tehdään uhalla ne jutut mitä ei saisi. Heti kun selkäni käännän, on tyttö jonkun koiran pannassa kiinni ja "taluttaa" (=kielletty asia). Argh! Koiraparkojen hermoja säästääkseni olen välillä laittanut tytön omaan huoneeseensa arestiin, mutta sekään ei auta. Täytyy vaan koettaa olla tiukka ja johdonmukainen vaikka miten väsyttäisi näiden kanssa jatkuva taistelu, kyllä tämä(kin) vaihe joskus loppuu... ainakin toivon niin!
Leikkauksesta olen toipunut suht hyvin. Vieläkään en saa Samua saati mitään painavampaa nostella, joten miehen apu on ollut todella tarpeen. Pinnaa kiristää jo sekin, että mieli tekisi tehdä esimerkiksi kotihommia, mutta kunto ei vielä anna periksi. Miehellä on kestämistä kiukku-minäni kanssa. Enää 2,5 viikkoa nostokieltoa...
Vielä Samusta. Yhtä aurinkoista ja tyytyväistä poikaa saa kaukaa hakea! Viihtyy hienosti yksinään sitterissä katsellen leluja tai katossa näkyviä lamppuja, tosin mieluiten hän naureskelee jollekin rakkaalle ihmiselle. Nyrkit ja lelut menevät suuhun, samoin kaikenlaiset rätit. Nämä maiskuttelut auttavatkin yksin nukahtamisessa, mutta pelkään vaan peukun menevän suuhun niinkuin isosiskolla. Tuttia kun poju ei huoli. Tosin ei enää pidä tissiäkään huvituttinaan, imee sen aikaa että on kylläinen ja nukahtaa sitten muilla konstein jos ei ole syönnin aikana sipannut. Hyvä näin, yölliset syötötkin kestävät sen vartin verran siirtoineen, kun poika tankkaa itsensä lyhyessä ajassa täyteen.
Viime yö; syönti klo 21.45, nukahdus klo 22.30, syönti klo 05.20, syönti klo 09.30 ja unta riittää edelleen. Toissayön saldokin oli unta peräti 14 tuntia! Hurjat unenlahjat pikkumiehellä. Toivottavasti muistan nämä sitten, kun Samu tekee hampaita tai opettelee ryömimistä yökaudet ;) On se poika joskus nukkunut kunnolla :D
Vaan nyt lähtee tämä mamma aamupalalle, toinen päivä karppausta alkaa.

Äidin sappirakko leikattiin pois nukutuksessa viime perjantaina. Nyt äiti pystyy taas syömään normaalia ruokaa ja maitoakin tuntuu virtaavan helpommin! :) Kovasti olenkin viime päivinä tankkaillut emmekä enää lisämaitoa pullosta tarvitse. Isi hoitelee nyt minua ja sisaruksiani, äiti kun ei saa kantaa mitään painavaa. Onneksi isi on taitava hoitaja, tykkään kovasti naureskella hänelle vaippaa vaihdettaessa :)
Tänään kävimme tapaamassa neuvolatätiä. Punnittiin ja mittailtiin ja vanuteltiin kovasti, lääkäri kurkkasi korviin, tunnusteli mahaa ja pyöritteli lonkkia. Minä se vaan katsoin kulmat kurtussa partasuista miestä, mutten yhtään vierastanut. Pikkuvauvojen hommaa sellainen, ja minähän olen jo 6,3 kiloa iso poika! Lääkäristä päästyä kävimme vielä terveydenhoitaja-tädin luona ja hän tuikkasi rokotuspiikin pakaraani, tosin en sitä itse edes huomannut.
Näistä unista kun pitää aina kirjoitella, niin mainitsenpa nyt viimeöisen. Nukkumaan kävin hieman ennen kymmentä illalla ja posottelin unta klo 06.20 saakka! Tällaisesta rytmistä äiti ja isi olisivat kuulemma oikein mielissään, katsotaan nyt jaksanko olla kiltti vai alkaisinko tahallani heräilemään useammin yöllä ;) Ehkä minä kuitenkin mieluummin itsekin nukun.
Lelutkin pysyy jo kädessäni! Tämän havainnon teki äiti viime viikolla, kun laittoi pikku händyyni helistimen ja jäin sitä ihmeissäni katsomaan. Tarkastelun jälkeen totesin sen suuhun sopivaksi ja tutkiminen jatkui maistelulinjalla :D Tästä se alkaa, suulla tutkiminen. Nyrkitkin sinne jo mahtuvat, olen testannut. Näistä maistelusessioista on alkanut jatkuva kuolantuotanto, olen kuulemma pahempi kuin koiramme lenkkimakkaran nähdessään. En ole aivan varma onko tuo kohteliaisuus, mutta sellaiseksi sen kuitenkin luen.
Nyt heippa, lähden kuolaamaan maailman täyteen.

Samu

Nostan Samun ammeesta. Kiedon hänet pyyhkeeseen, kiemurtelu ja protestointi alkaa välittömästi. Pieni niin rakastaa kylpemistä! Jäämme vielä hetkeksi kuivattelemaan kylpyhuoneeseen, vien pojan peilin eteen. Hän katsoo kulmat kurtussa tutkivasti omaa kuvajaistaan, sitten katse siirtyy peilissä näkyvään äitiin. Hetken aikaa hän tuijottaa minua peilin kautta, suoraan silmiin. Poika kääntää päänsä ja katsoo äitiään, tutkivasti, pohdiskellen. Tunnen olevani läpivalaisulaitteessa tuon kiinteän, viisaan katseen alla. Hän tuntuu tietävän miltä minusta tuntuu, miten koetan valheellisesti hymyillä, vaikka sisimmässä tuntuu pahalta. Tuo pitkä, tutkiskeleva katse sanoo minulle, "äiti, tiedän ettet ole täydellinen, joten älä esitä olevasi sitä. Äiti, ole oma itsesi". Miten lujaa tuo katse raastaa, tunkeutuu syvälle, yhä syvemmälle. Miten voisin olla hänelle tuki ja turva, kun hän noin selvästi näkee minun vajaavaisuuteni ja heikkouteni?
Tuijotan poikaa, ilmekään ei värähdä. Seisomme näin peilin edessä ainakin kymmenen minuuttia, kumpikin mietteisiinsä vaipuneina. Lopulta havahdun, hetki on ohi. Vien pojan sänkyyn, kuivailen taipeet ja laitan uuden vaipan. Nyt satelee jo hymyjäkin. Mieleni työskentelee kuitenkin muissa asioissa, niinkuin on tehnyt jo kauan. Ehkä vielä jonain päivänä poikani näkee katseessani vahvan ihmisen, hänen elämänsä turvallisimman sataman, jonne voi palata aina. Tänään olen vielä heikko, pieni sielu, joka itsekin vuodattaa suolaisia, katkeria kyyneleitä.