Nostan Samun ammeesta. Kiedon hänet pyyhkeeseen, kiemurtelu ja protestointi alkaa välittömästi. Pieni niin rakastaa kylpemistä! Jäämme vielä hetkeksi kuivattelemaan kylpyhuoneeseen, vien pojan peilin eteen. Hän katsoo kulmat kurtussa tutkivasti omaa kuvajaistaan, sitten katse siirtyy peilissä näkyvään äitiin. Hetken aikaa hän tuijottaa minua peilin kautta, suoraan silmiin. Poika kääntää päänsä ja katsoo äitiään, tutkivasti, pohdiskellen. Tunnen olevani läpivalaisulaitteessa tuon kiinteän, viisaan katseen alla. Hän tuntuu tietävän miltä minusta tuntuu, miten koetan valheellisesti hymyillä, vaikka sisimmässä tuntuu pahalta. Tuo pitkä, tutkiskeleva katse sanoo minulle, "äiti, tiedän ettet ole täydellinen, joten älä esitä olevasi sitä. Äiti, ole oma itsesi". Miten lujaa tuo katse raastaa, tunkeutuu syvälle, yhä syvemmälle. Miten voisin olla hänelle tuki ja turva, kun hän noin selvästi näkee minun vajaavaisuuteni ja heikkouteni?
Tuijotan poikaa, ilmekään ei värähdä. Seisomme näin peilin edessä ainakin kymmenen minuuttia, kumpikin mietteisiinsä vaipuneina. Lopulta havahdun, hetki on ohi. Vien pojan sänkyyn, kuivailen taipeet ja laitan uuden vaipan. Nyt satelee jo hymyjäkin. Mieleni työskentelee kuitenkin muissa asioissa, niinkuin on tehnyt jo kauan. Ehkä vielä jonain päivänä poikani näkee katseessani vahvan ihmisen, hänen elämänsä turvallisimman sataman, jonne voi palata aina. Tänään olen vielä heikko, pieni sielu, joka itsekin vuodattaa suolaisia, katkeria kyyneleitä.