Samu teki jonkinlaisen uuden ennätyksen nukkumisen suhteen viime yönä. Liekö vähistä päiväunista johtuen vai mikä lie unikärpänen purassut pikkuista, mutta klo 22.30 alkanutta unta riitti klo 6.50 asti! 8 tuntia ja 20 minuuttia, huimaa! (Uni toki jatkui syönnin jälkeen, ihan noin vähällä ei meidän ukkeli pärjää) Onneksi tajusin mennä itsekin samaan aikaan illalla nukkumaan, vaikka vieläkin väsyttää kiitettävästi. Toissayö meni niin rikkonaisesti, kun Samppa nukkui vieressä, että kai se vielä vaikuttaa unenpuutteena. Alunperinhän olin kovasti pinnasänkyä "vastaan", ajattelin vain miten mukavaa on vauvan nukkua äidin kainalossa ja päinvastoin ;) Nyt kun Samu on kasvanut ja alkanut potkia öisin, ei nukkuminen samassa sängyssä olekaan enää niin kivaa. Lisäksi nämä helteet ovat hikoiluttaneet niin kamalasti, ettei poika tuoksu ollenkaan kukkasilta kainalossani vietetyn yön jälkeen ;) Siirto pinnikseen sujuikin oikein mallikaasti, toisin kuin pelkäsin. Onhan tässä nyt vähän nähtävä vaivaa, kun minun täytyy sen ainoan yösyötön ajaksi nousta istumaan ja pysyä hereillä etten pudota vauvaa, mutta se on pieni juttu kunnon yöunien takia.
Jatkuva sappikipu maustaa elämäämme. Pääsin sairaalasta viikko sitten lauantaina ja keskiviikosta lähtien mahaan on koskenut enemmän tai vähemmän. 2 sappikivikohtaustakin on jo tullut tämän viikon aikana koettua, joten alkaa huumorintaju loppua tämän tilanteen kanssa. Valitukseni lääkärille ei auta (kävin kahtena päivänä päivystyksessä kivun takia), "ei ole akuutti tilanne niin emme voi leikata päivystyksenä, täytyy vaan odottaa kutsua leikkaukseen". Pihkura, jos itse kutsu tulee vasta ensi viikolla ja leikkaukseen pääsen 2-3 viikon päästä... Mitä vaan voi tapahtua tänä aikana! Uskaltavatko he tosiaan ottaa sen riskin, että haimatulehdus uusiutuu? Kohtauksiakin on kiitettävästi tiukasta ruokavaliosta huolimatta, joten tulehdusriski on aina olemassa. Olen niin kyllästynyt tähän jatkuvaan kipuun ja pelkoon, että menisin vaikka samantien leikkauspöydälle jos pääsisin. Leikkauksen jälkeinen kipu sentään loppuu muutamassa päivässä.
Ahdistus ja masennus nostaa välillä päätään tämän sappi-stressin takia. Koen, ettei minua oteta vakavasti, kipuani vähätellään enkä saa sitä hoitoa mitä tarvitsisin. Määrärahojen puutetta vai mitä, mutta tällainen ei ole ihmisarvoista elämää! Ymmärrän toki, että on pahempiakin sairauksia ja jopa sellaisia, joille ei voida tehdä mitään vaan kivun kanssa on vain opittava elämään, mutta kun tälle voidaan niin miksei tehdä? Leikkaus on joka tapauksessa edessä jossain vaiheessa, niin miksei sitä voida tehdä samantien, ennen kun haimatulehdus uusii tai tulee muita komplikaatioita.
Jos tästä sappi-hommasta on jotain positiivista etsittävä, niin ainakin paino putoaa. Painan nyt reilut 10kg vähemmän kuin ennen Samun odotusta, eli painoindeksi on pudonnut 28 -> 24,8. Normaalipainossa vihdoin, jee! Tosin mieluummin olisin laihduttanut hieman hitaampaa tahtia ja vähän mukavammin syöden ;) 14kg 12 viikossa on vähän turhan kova vauhti (4kg synnytyksessä). No, nyt onkin haastetta pitää paino normaalina leikkauksen jälkeen, kun saakin taas syödä mitä haluaa... ;)
Muuten elämä Samun kanssa on helppoa ja ihanaa. Poika on tyytyväinen ja aurinkoinen, tosin huolestuttavan vähillä päiväunilla toimeen tuleva pikku jätkä. Enemmän harmaita hiuksia aiheuttavat isot sisarukset tempauksineen, milloin saa olla komentamassa pois sohvalta hyppimästä, milloin termiittikaksikko viskoo kirjoja ja leluja pitkin lattioita, milloin taas syötetään oma ruoka koirille. Nappulat käyttävät sataprosenttisesti hyväkseen sen, etten ole voimissani heitä komentamaan ja vahtimaan. Pikkuveljestä kuitenkin tykätään kovasti, rajunkin leikin keskellä saattaa yhtäkkiä iskeä hellyyspuuska ja pitää käydä joukolla pusuttelemassa ja silittelemässä sitterissä nakottavaa pikkuista. Myös vastarakkautta sisarukset saavat toisiltaan, Samun ihaileva katse tekee hyvää isosiskon ja -veljen itsetunnolle. Eiköhän tässä riehumiset ja pienet tappelutkin kestetä, kun vain rakastetaan toisiamme :)